 Tällä palstalla julkaistaan tarinoita metsästystapahtumista. Kerro mieleesi jääneitä eräretkiä meille muillekin! Kuviakin olisi kiva saada. Toimita tarinasi sähköpostitse Pepelle tai Mialle, jos kirjoitat paperille, niin perinteisellä postilla. Osoitetietomme löytyvät jäsenluettelosta. Ensi syksyä odotellessa... Mia Taunila Kävin juuri Pinan ja Nalan luona tarhassa, kuten joka ilta. Vein koirille haalean lämpöisen veden, joka pakkasesta huolimatta pysyy sulana pitkään sekä pienet makupalat. Koirat olivat tyytyväisiä ja iloisia. Janne oli jo lenkittänyt ne aiemmin ja olo oli varmasti mukavan kylläinen iltaruoan jäljiltä. Kuten usein, istahdin toppahaalareissani tarhan lumiselle pohjalle rapsuttelemaan karvakuonoja, sain poskilleni monta märän kielen lipaisua, ja kellistivätpä koirat sitten yhteistuumin minut aivan selälleni ja pomppivat päälläni. Jutustelua ja rapsutuksia, on helppo nähdä kuinka koirat nauttivat näistä tuokioista. Palkakseni sain ruskeiden silmien luottavaisen katseen, jota ei voi olla rakastamatta. Pinan rauhallisiin ja onnellisiin silmiin katsoessani jokin kolahti sisälläni ja mieleeni alkoi tulla muistoja viime syksyn jahdeista. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen... Oli sunnuntai 16 päivä lokakuuta. Emme olleet varmoja, onko Asinjoen kirkonkylän puolella hirviä. Sinne kuitenkin lähdimme tilannetta katsastamaan. Oli selvää, että Pina pääsee metsään, koska Asinjoki ei tuota Pinalle vaikeuksia ylittää. Koira lähti määrätietoisesti hakemaan ja löytö tapahtui nopeasti. Haukku alkoi Koposen niityn laidasta. Haukku oli vakaata ja pysyi hyvin paikallaan. Passimiehet olivat valmiuksissa Schaumanin- ja Jokisalontiellä, joen takana meistä katsoen. Ja minä lähdin haukulle. Olin edellisenä syksynä itse ampunut Pinan haukusta vasan aivan lähelle tämän hetkistä haukkupaikkaa. Tiesin millaista maastoa edessä oli ja olin kovinkin toiveikas, että haukkuun ampuminen olisi mahdollista nytkin. Etenin rauhallisesti, tieltä matkaa oli vain reilu puoli kilometriä. Ja kiireellä olisi turha tälläista tilaisuutta pilata. Kankaan laidassa kulki leveä ajoura, jota ensimmäiset pari sataa metriä sain edetä sen kummempia hiiviskelemättä. Piti miettiä tuulen suuntaa, passin sijaintia ja maastoa valitessani kulkureittiäni. Ihanteellisin lähestymissuunta oli kuitenkin viimeisillä sadoilla metreillä melko avonaista männikköä, jossa oli aivan liian paljon pientä risua maassa. Jaloille ei löytynyt sijoja, aina joku rapsaus kuului, haukku oli lähellä ja puhelimesta tarkistus kertoi karua totuutta: 200 metriä koiraan. Nyt ei voi vain antaa risujen rapsahdella. Päätin ottaa hieman takapakkia ja kiertää pienen kumpareen laitaa viereiselle kuusikolle, joka näytti puiden välistä katsottuna ihanteelliselta. Tasaista sammalta pohjalla, ja isoja kuusia juuri sopivan tiukassa antaakseen minulle suojaa, ja juuri sopivan harvassa hiipiä äänettömästi niiden lomitse. Kuusikkoon päästyäni eteneminen olikin helppoa, joka askeleella pystyin jalkojeni lisäksi seuraamaan myös etumaastoa kauemmaksi. Edessä näkyi risukkoa. Olisiko joku vanha pelto? Pääsin risukon laitaan. Sivulla ja edessä oli vain ja ainoastaan tiheää risukkoa, koivua ja pajua, muutama pieni kuusen alku. Paljon olin silläkin seudulla kulkenut ja enpä koskaan ollut tähän pieneen risukkokaistaleeseen törmännyt täällä muuten niin ison metsän keskellä. Kiroilin mielessäni. Haukku oli noin 50 metrin päässä. Ja maastosta johtuen risukon kiertäminen olisi todella vaikeaa. Pitäisi edetä hiljaa ja tuuli ei olisi kiertämiseen edullista. Päätin odottaa ja katsoa liikehtisikö haukku. Paikallani seurasin tilannetta. Koira haukkui, ja näin koirasta vilauksia sen tullessa lähemmäksi. Kohta erotin hirven, mutta en voinut sanoa millainen hirvi oli kyseessä. Näkyi vain niskaa, ehkä osa päätä. Mahdollisesti aikuinen. Ase oli jo nostettuna, vaikka tiesin ampumisen olevan mahdotonta risuseinämän takaa. Siitä ei selviytyisi edes ne paljon kehutut puskapyssyt. Kiikarin läpi seurasin liikettä risukon takalaidassa vajaan 50 metrin päässä. Lähemmäksi en suoraan voinut mennä. Helpommin sai käsityksen ilman kiikaria katsomalla. Samassa erotin hirven kääntyvän, ja hetken kuluttua se katkaisi puun latvuksen räsähtäen. Seuraavaksi erotin matalamman hirven tulevan aiemmin näkemäni takaa. Pieni selkeämpi rako paljasti, että kyseessä oli vasa. Pienen hetkisen näin pään sen verran selvästi, etten epäillyt havaintoani. Vasa oli ilmeisesti osittain emänsä takana, näkyväisyys oli todella huono. Koiran sijainnin kuulin selvästi, se oli minun ja hirvien välissä, vaikken sitä nyt nähnytkään. Lehmän ja vasan sijainnin tiesin, vaikkei ampuminen mahdollista ollutkaan. Ja hieman loitompana kuului rasahduksia, ja näin risukon latvuston heiluvan. Päättelin, että siellä olisi jokin kolmas hirvi. Koska ampumatilaisuutta ei ollut, niin kaivoin hiljaa puhelimen taskusta ja laitoin Jannelle viestin, että haukussa ainakin lehmä ja vasa, saattaa olla toinenkin vasa. Pyysin myös laittamaan tietoa eteenpäin. Passille on aina helpotus, kun tietää mitä odottaa, jos hirvet lähtevät liikkeelle. Minuutit kuluivat, eikä minun mahdollisuuteni ampumista ajatellen ainakaan parantuneet. Hirvet olivat loitonneet hieman, vain pari kymmentä metriä, mutta niin etten enää nähnyt niistä edes vilauksia. Oli tehtävä jokin päätös. Tein ratkaisuni ja lähdin kiertämään risukkoa. Arvelin, että mahdollisuudet lähestymiseen täältä toisesta suunnasta olisivat kohtuulliset, jos vain selviäisin ensimmäisistä kymmenistä metristä syksyn ruskistaman horsmikon ja vatukon läpi ojan varteen, jonka takana aukeaisi taas mukava kuusikko. Pieni mäki antaisi minulle jo sitten suojaa lähestyä haukkua uudelleen. Mutta vaikka parhaani tein, hirvet mitä ilmeisimmin kuulivat silti minut. Hirvet lähtivät liikkeelle koiran yrittäessä vielä haukahduksin pysäyttää niitä. Koira oli hetkittäin hiljaa, kun hirvet ylittivät Koposen niityn. Sitten nopeasti ja yllättäen alkoi taas kiinteä haukku. Hirvet olivat siirtyneet vain pari-kolmesataa metriä. Suunta ei ollut huono. Passi oli takana. Päätin, että vielä kokeilen edetä hiljaa, jos vaikka pääsisin yllättämään. Pellolle päästyäni olikin helppo liikkua äänettömästi, mutta karu totuus oli myös, että hirvet olivat taas katselleet sen tiukimman puskan paikakseen pellon takalaidasta. Haukku oli kuitenkin välillä hieman siirtyvää. Hitaasti se eteni. Pystyin pellolla kävelemään mukana, koska laitakasvillisuus antoi runsaudessaan hyvän näkösuojan. Haju- tai kuuloaistinsa avulla hirvilehmä kuitenkin tiesi liikkeeni, ja alkoi etenemään hieman nopeammin. Koira kuitenkin haukkui, joten meno oli silti käyskentelyä. Mutta minä en silti mukana pysynyt enää äänettömästi kulkien, joten jäin kahden peltokaistaleen väliseen kaventumaan odottamaan. Toivoin, että hirvet lähtisivät ylittämään kapeaa peltojuottia edestäni. Siinä olisi taas ollut hyvät ampumamahdollisuudet. Vaan toiveeksi jäi sekin. Hirvet etenivät, mutta pysähtyivät taas sitten vajaan kolmensadan metrin päähän paikoilleen. Ja Pina haukkui hienosti. Koira teki työtään, jonka se osasi hyvin. Olihan siltä jo 51 hirveä ammuttuna. Nyt alkoi homma mennä vehtaamiseksi. Joki oli jo kovin lähellä, oikeastaan hirvet ja koira olivat jo joen rannassa. Aloin etenemään normaalisti, niinkuin vaikkapa sienestäjä tai marjastaja metsässä. Sen enempää mekkaloimatta, mutten kuitenkaan hiipien. Tämän hirvetkin sitten nopeasti aistivat ja lähtivät liikehtimään rivakammin. Eivät halunneet tehdä tuttavuutta metsässä rytistelevän akan kanssa, eivätkä jättäneet minulle mahdollisuutta uusiin yrityksiin. Suunta ei gepsin mukaan ollut kuitenkaan hyvä. Joen toisella puolella oli hyvä passi, asemiehet torneissaan tien laidassa ja ajomiehet rukkaspassissa joen ja tien loppupään välissä. Sieltä ei hirvi näkemättä karkaisi. Vaan nytpä koira ja hirvet kulkivatkin joen väärää puolta. Ne eivät halunneet mennä joen yli. Onneksi Janne oli ajoissa todennut tämän saman asian ja mennyt jo vastaan liikehtiviä hirviä. Ja niin Janne saikin viime tipassa hirvet käännytetyksi, ja joesta yli. Huokaisin syvään katsoessani koiran uusinta paikkatietoa puhelimesta. Nyt hirvet ja koira etenivät hyvään suuntaan. Onneksi oli ne rukkaspassit otettu mukaan jahtiin. Ajomiehet tuntevat joskus olonsa turhautuneiksi koirametsästyksen yleistyttyä jo oikeastaan ainoaksi käytetyksi metsästysmuodoksi meidänkin seuran jahdeissa. Mutta tällä kertaa ajomiehet pelastivat tilanteen olemalla oikeassa paikassa. Tämän kokemuksen pohjalta voisi mielestäni ajomiehiä käyttää ”rukkaspassissa” useamminkin, passimiehiähän meillä on hyvin rajallinen määrä. Viimein hirvet kohtasivat passiketjun ja Huuskosen Pertti kaatoi onnistuneesti tuplavasat. Jahti oli sen koitoksen osalta taas onnellisesti ohi. Koira oli tyytyväinen, Pertti oli tyytyväinen, koko porukka oli tyytyväinen. Minäkin, vaikka hikoilin vielä metsässä, suunnistaessani takaisin metsäautotielle. Siinä vaiheessa, kun aiemmin alkoi koko hommassa tulla se vehtaamisen maku, tuli itselleni sellainen pettymyksen tunne hetkeksi. Vaikka kaikkensa antaa ja käyttää kaikkia niitä taitojaan, mitä vuosien varrella on oppinut, ei aina voi onnistua itse. Seuruejahdistahan tässä kyse onkin, eikä suotta. Tässäkin tapauksessa jahti päättyi lopulta mainiosti. Usein haukulle hiivittäessä käy juuri niin, että hirvet karkkoavat ennen aikojaan. Tuurillaan menevät passiin tai sitten johonkin ei-toivottuun suuntaan. Muistelee sitten niitä onnistumisen iloja tai välillä karvaitakin epäonnistumisia, tunne on samankaltainen. Haikea ja kunnioittava. Tulisi jo uusi syksy ja uudet jahdit mukavan porukan kanssa. Aiemmin illalla, kun Pina katsoi siellä tarhassaan minua ruskeilla ja lempeillä silmillään, aistin koirassa tämän saman tunteen. Ehkä se jopa yritti lohduttaa minua; kyllä se uusi syksy koittaa... Mia  |